Kun tulee hetki olla luonnollinen, on minua kaksi. Toinen näkee
ja haluaa sen, toinen pelkää sitä positiivisuutta ja vapautta, kokee
ettei pysty siihen, jokin vastustelee. Olen keskellä konfliktia,
vedettynä kahteen suuntaan. Aivan kuin olisin paennut sitä iloa
ja rauhaa koko elämäni. Se rasittaa koko kehoani, tai ehkä keho
on se joka vastustelee? Se (keho) ei tunnu omalta, käteni eivät
ole käteni.

Tällä kertaa sain sen kakistettua ulos. Traumatunne. Läheisyyden
kammo, hylätyksi tulemisen tunne. Minua vetävät voimat suuremmat
kuin mitä voin mielelläni ymmärtää. Jos tulen näkyväksi, muutun
myös todelliseksi, historiani ei ole enää uni, muisto toisesta
elämästä. Avaudun, mutta en tiedä mistä. Haluan surra, mutta en
tiedä mitä. Pelkään ettei minua ymmärretä, ei hyväksytä, olen
sairas. Erilainen. Näin tunne ainakin sanoo. Hän sanoo että olen
aivan ok ja ihana, hän haluaa tukea minua. Ehkä mitä koen on jotain
mikä kaipaa vain huomiota, näkemistä? Purkautumista.

Tärisen kehoni kaikella voimalla. Tärisen kaiken ulos. Annan
vapauden keholleni toimia niinkuin se haluaa. Keho tietää mitä
tarvitsee. On kärsijä, estäjä (pelkääjä), keho. Minulla on
myötätunto, vapaus, olen puuttuva linkki.

Kalle Aaltonen